Synnyin keskiyöllä, ja aamulla äiti malttamattomana kirjoitti kannettavallaan, yhteismeilin kaikille nettikavereilleen minun saapumisestani. Isä tuli käymään päivällä ja vei meilin mukanaan korpulla ja lähetti sen menemään samana päivänä. Tässä äidin tunnelmat...

From: Andrea Fryer
Subject: Synnytystunnelmia...

Arvatkaas mitä mä nyt teen? Koitan tässä kirjoittaa meiliä kertoaakseni teille että meille syntyi täysin terve upea 52 senttinen, 4 kiloinen poikavaavi viime yönä - keskiyöltä sunnuntaina, helmikuun 8 päivän ensiminuuteissa, mutta kun ei tää meinaa onnistua kun silmäni aina vaan karkaavat tästä kannettavan näytöstä ja vaeltavat tuohon järeäleukaiseseen, tuuheatukkaiseen, untuvanenäiseen, nukkuvaan prinssiin joka tossa vieressäni köllöttelee.

Juu ei tuu mitään.

Ei - kai se on vaan pakko :-). Tämä synnytys oli elämäni KAUNEIN kokemus (edellinen synnytys ehkä kaamein). Raskauden aikana vilahti päässä monen monta synnytys skennaariota, ja kaikkein positiivisimmat kuvitelmat koitin karkottaa mielestä, sillä olin vakuuttunut siitä ettei NE nyt AINAKAAN toteudu!!! Mutta tiettekö mitä? Juuri ne toteutuikin, eli synnytys käynnistyi luonnollisesti, pikkuhiljaa, lempeästi ja sain todeta että TOIMIIHAN tämä kroppa sittenkin! (ed. synnytys käynnistettiin keinotekoisesti). Sain viettää avautumisvaihetta hellästi vesialtaassa ( ed. kerralla vietin sen maaten kovalla sängyllä, täristen, hikoillen ja huutaen mielipuolisena kivusta). Vesi voimistutti supistukset melko lailla, mutta siihen auttoi epiduraalipuudutus kun kipu kävi sietämättömäksi. Sen jälkeen olo oli IHANA - ihan kuin olisi sukeltanut peittojen alle lämpöiseen vesisänkyyn, eikä sattunut yhtään. Siinä vaiheessa kehräsin ja voihkin onnesta ja helpotuksesta. Nyt sain vihdoin ponnistaa vaavia ulos pystyasennossa kuten olisin niin kovasti halunnut edellisen kanssa mutta silloin en voinut, vaan jouduin sen tekemään pahimmassa mahdollisessa asennossa - eli se perinteinen-maaten-sängyssä-asento. Synnytin vaavia synnytysjakkaran päällä (vähän niinkuin vessanpöntön mallinen ;-D) ja parilla työnnöllähän se sieltä pulpahtikin kätilön käsiin ja sieltä suoraan syliini. Onpas muuten asiat muuttuneet kuudessa vuodessa, sillä nyt vaavia ja äitiä jopa _otetaan huomioon_! Sen sijaan että vaavin eka kokemus on napakka läimäytys selkään, roikkuen jaloistaan ylösalaisin. Sen sijaan että häneltä olisi kiireellä katkaistu napanuora, viety pois luotani putsattavaksi, punnittavaksi, mitattavaksi, testattavaksi ja lopulta kapaloitavaksi karheisiin vaatteisiin, hän saikin olla alastomuudessaan minun pehmeätä ihoani vasten, (peitto piti meitä lämpimänä) ja hänen annettiin rauhassa maistella hengitystä sillä aikaa kun napanuorasta vielä kulkeutui happea hänen elimistöönsä. Hänen ensimmäinen näky avattuaan silmänsä oli minun ja Esan lempeät onnelliset ilmeet, eikä häikäisevät valot jossain hoitohuoneessa täynnä kalkattavia kätilöitä. Vaavi sai siinä sylissäni löffäillä, maailmaa ihmetellä ja tisua maistella tunnin verran ennenkuin mistään rutiinitoimenpiteistä puhuttiin. Lempeätä touhua oli. Ihana ihana synnytys!

Vaavi ja minä ollaan loistokunnossa - hän on hyvin osannut imeä ekat ateriansa noin neljän tunnin välein, sitten nukkunut sikeästi 3 tuntia aina kerrallaan. Olo on ihanan kevyt ja litteä, ja vointi on energinen. Toisin kuin ekalla kerralla - kykenen mainiosti tässä istumaan koneen ääressä, johtuen vähäisistä repeämistä -- kiitos tasainen ponnistusasento jakkarassa. Että kaikki nyt vaan meni niin mahtavan upeasti kuin vain voisi toivoa! Oikein pelottaa että mikä ikävä ylläri meitä vielä kohtaa - ei asiat VOI mennä näin hyvin! :-D

Nyt vaavi tuossa haukottelee ja tahtoo pian viidennen ateriansa - joten aika lopettaa hehkutukset.

Terveisin maailman onnellisin nainen, Andrea alias KatsPurr