K E V O N__F L O R A

S k a i d i n_K a s v i l l i s u u s

Jokilaaksoa ympäröivä skaidialue käsittää kangasmaita, roudan myllertämiä suopainteita, jäkäläpeitteisiä rakkakivikoita ja rehevämpiä, lähteisiä purolaaksoja. Paljakka-alueita lukuunottamatta maisemaa verhoaa matalan omenapuumainen hieskoivutyyppi, tunturikoivu (Betula pubescens var. tortuosa). Kevon luonnonpuiston tunturikoivu on pääosaksi monirunkoista, usein pensasmaista tyyppiä. Vain puiston länsireunalla voi paikallisesti esiityä yksirunkoista muotoa.

Kosteammalla paikoilla muodostaa vaivaiskoivu (Betula nana) pensaikkoja. Purojen varsia myötäilevät pajukot, joiden valtalajeja ovat harmaalehtiset pohjanpaju (Salix lapponum) ja tunturipaju (S. glauca) sekä vihreälehtiset kalvaspaju (S. hastata), kiiltopaju (S. phylicifolia) ja lettopaju (S. myrsinites). Kenttäkerroksessa on verraten vähän varsinaisia tunturilajeja. Näistä ovat tavallisimpia ruukkuteriöinen kurjenkanerva (Phylldoce caerulea), mustamarjainen riekonmarja (Arctostaphylos alpinus), kellanvalkeakukkainen lapinkuusio (Pedicularis lapponica), synkän värinen punakko (Bartsia alpina), matalaa ohdakettamuistuttava sinipunakukkainen lääte (Saussurea alpina), kääpiökokoinen liljakasvi karhunruoho (Tofieldia pusilla) ja tahmealehtinen siniyökönlehti (Pinguicula vulgaris). Hyvin yleinen on runsaasti matjova pohjanvariksenmarja (Empetrum hermaphroditium). Katajikkoisilla kohdilla on pieniä niittylaikkuja, joiden koreimpia lajeja ovat lulleron (Trollius europaea) ohella väriltään suuresti vaihteleva metsäkurjenpolvi (Geanium sylvaticum), matala pohjankultapiisku (Solidago viraurea ssp. minuta) ja satunnaisesti marjova mesimarja (Rubus arcticus).

Puiston eteläosan skaidi on ylevämpää tarjoten mahdollisuudet monipuolisemmalle tunturilajistolle. Täällä näkee punakukkaisen sielikön (Loiseleuria procumbens), maata pitkin suikertavan kääpiöpajun (Salix herbacea), routakumpuja suosivan patjakasvin uuvanan (Diapensia lapponica) sekä yksimykeröisen tunturikeltanon (Hieracium alpinum) ja sahramivoikukan (Taraxacum croceum). Lumenviipymärinteillä koreilevat siro sammalvarpio (Cassiope hypnoides) ja rauhoitettu tähtirikko (Saxifraga stellaris). Roudan myllertämissä kohdissa voi kasvaa lapinvuokko (Dryas octopetal) pieninä laikkuina.

S u o t
Kevon luonnonpuistossa soiden osuus on lähinnä pinnanmuodoista johtuen vähäisempi kuin esimerkiksi Inarin keski- ja eteläosissa. Niiden yleiskuva on mosaiikkimainen, sillä niissä vaihtelevat karuimmat räme- ja nevatyypit ohutturpeisten, mineraalipohjaisten lettokuvioiden kansa. Rimpisyys ja roudan aiheuttama jänteisyys anatvat niille aapasuotyypiin viittaavisa piirteitä. Rinnemailla on liikkuvan pohjaveden aiheuttamaa ravinteisuutta. Monilajisesta sarojen suvusta (Carex) mainittokoot suuria kaulamättäilikköjä muodostavat mätässara (C. cespiitosa) ja tupassara (C. juncella). Luhtavilla ja tupasvilla (Eriophorum angustifolium ja E. vaginatum) antavat suomaisemalle pumpulinpehmeän yleissävyn. Rimpikohdissa voi apilalehtinen raate (Menyanthes trifoliata) kukkia runsaana. Muita ravinteisten suopaikkojen lajeja ovat mm. pitkälehtikihokki (Drosera angelica), punakko (Bartsia alpina), lettopju (Salix myrsinites), siniyökönlehti (Pinguicula vulgaris) sekä tupasluikka (Scripus cespitosus) ja villapääluikka (S. hudsonianus). Erityisen runsaita ovat monet lehtisammalsuvut, joista mainittakoot sirppisammalet (Calliergon), lehväsammalet (Rhizomnium) ja kilpisammalet (Cinclidium) sekä yksittäisinä lajeina kultasammal (Tomentypnum nitens), rassisammal (Paludella squarrosa) ja lettoväkäsammal (Campylium stellatum). Lähteisillä paikoilla viihtyvät mm. juurehtiva ja veden allakin innokkaasti kukkiva "lapinrentukka" (Caltha palustrisvar. radicans), matalakasvuinen pohjanluhtalitukka (Cardamine pratensis ssp. polemoioides) ja vilukko (Parnassia palustris). Karummilla, rahkasammalvaltaisilla suotyypeillä kasvaa hillan ohella pinimarjaista pikkukarpaloa (Vaccinium microcarpum) ja vaikeasti havaittavaa karvayökönlehteä (Pinguicula villosa). Tuntureiden ylävämmissä osissa muodostaa aapasara (Carex rotundata) pieniä soistumia. Varsinaisia palsoja, noita ikiroudan muovaamia turvekumpuja, tavataan eniten Kevon luonnonpuiston kaakkoisreunalla.

R o t k o l a a k s o n_K a s v i l l i s u u s

Kurulaakson kasvilajisto on lähiympäristöön verrattuna monipuolinen. Paitsi putkilokasvistossa myös sammal- ja jäkälälajistossa tavataan monia harvinaisuuksia. Jokilaakson yleisempiä lajeja ovat jo skaidilta tutut karhunruoho, lääte, punakko, siniyökönlehti sekä nurmitatar (Polygonum viviparum) ja vaatimattoman koristeellinen tunturiängelmä (Thalictrum alpintum).

Erityisen mielenkiintoisia ovat itärannan kalliojyrkänteet eli pahdat, joiden alla leviää laajoina röykkiöinä rapautumarinnelouhukko, rakka. Näiden kasvikeitaiden erikoispiirteitä ovat mm. edulliset valaistusolot, kesällä herkästi lämpiävät ja talvella lumettomat, osittain valuveden jäähdyttämät rinteet sekä lukuisat rapautumalla syntyneet pengermät, joihin on keräytynyt hienojakoisia aineksia. Lisäksi ravinteiset valuvedet yhdessä pahtojen hyllyillä pesivien lintujen pesistä tippuvan lannan kanssa rikastuttavat kasvualustaa. Syystä sanotaankin Kevojoen pahtoja botaanisiksi pienoispuutarhoiksi. Luonteenomaisia pahtapengermien lajeja ovat mm pahtarikko (Saxifraga nivalis), valkokukkainen tunturihärkki (Cerastium alpinum), sinertäväkortinen pahtanurmikka (Poa glauca) sekä Utsjoella vain Kevon laaksossa tavattava ruijanpahtahanhikki (Potentilla nivea ssp. chamissonis). Njâggal-järviltä etelään rönsyilee kallioseinämillä anivarhain keväällä kukkiva sinirikko (Saxifraga opositifolia). Erityisen rikas laakso on saniaislajistoltaan. Täällä tavataan mm. yksi vain pohjois-Uralilla ja Grönlannissa kasvava alvejuurilaji.

Rakkaloihikossa näkee yksittäin itusilmuista nuokkurikkoa (Saxifraga cernua), kuivuutta kestävää mätäsrikkoa (Saxifraga cespitosa) sekä kookasta isokynsimöä (Draba daurica). Muutamissa yläjuoksun louhikoissa kasvaa maksaruohoja muistuttava kultarikko (Saxifraga aizoides). Piekanan pesäpungermien juurelta löytää lähes säännöllisesti sinikukkaista "lemmikkiä", kalliosirkunjyvää (Lappula deflexa).

Pahdanaluslehdoissa viihtyvät mm. lapinpunaherukka (Ribes spicatum ssp. lapponicum), koristeellinen keltainen lapinorvokki (Viola biflora) ja pensasmainen peuranvirna (Astagalus frigidus) sekä siniteriöinen lapinlemmikki (Myosotis decumbens).

Jokivarsipajukoissa kasvavat harvakseltaan kellosinilatva (Polomonium acutiflorum) ja kalpeankeltakukkainen, miltei sammalikkoon hautautunut lapinleinikki (Ranunculus lapponicus). Keväisten tulvien muovaamilla hiekkasärkillä tulevat toimeen vain harvat lajit: sinipunakukkainen tunturikurjenherne (Astragalus alpinus), kirpeän oksaalihappoinen hapro (Oxyria digynta), möheäversoinen väinönputki (Angelica archangelica) ja ylvään koristeellinen kaarlenvaltikka (Pedicularis sceptrum-carolinum).

Lähteisten lamparereunuksien kasveja ovat valkoyökönlehti (Pinguicula alpina), sinipunakukkainen pohjanhorsma (Epilobium hornemannii) ja vaatimaton lapin linnunsilmä (Chrysosplenium tetrandrum). Koivikkorinnettä valkaisevat monin paikoin suopursu (Ledum palastre) ja ruohokanukka (Cornus suecica).

Alueen jyrkkäpiirteisessä eteläosassa on paikoitellen myöhään sulavia "kylmyyskellareita", jotka ovat sopivia kasvupaikkoja mm. patjamaiselle tunturikohokille (Silene acaulis), tumman sinikukkaiselle tunturitädykkeelle (Veronica Alpina), varhain kukkivalle lumileinikille (Ranunculus nuvalis) ja nuokkulatvaiselle tunturihorsmalle (Epilobium anagallidifolium).

M e t s ä n r a j a

Kevon luonnonpuistonalueella on kahden puulajin merkitys maisemakuvassa varsin huomattava. Nämä ovat laajoja alueita peittävä tunturikoivu (Betula pubescens var. totuosa) ja pääasiassa suojaisissa laaksonosissa pysyttelevä mänty. Rauduskoivu ja kuusi eivät enää täällä kasva. Varsinainen mäntymetsän vyöhyke jää viisi peninkulmaa etelämmäksi. Utsjoen ja Kevojoen erillinen mäntyalue on huomattavan laaja. Luonnonpuiston alueella mäntymetsien osuus rajoittuu pääosaksi Njâggal-järvien pohjoispuoliselle alueelle, joskin pieniä erillisiä männiköitä on mm. Kâmajohkan suussa sekä Fiellokeädggejohkan suistolaaksossa. Hyvin pieniä mäntyjä kasvaa vielä Tuolba-Njavgoaivilla asti aivan puurajalla, mutta niiden lumipeitteen yläpuolelle kohoavat oksat kuivuvat usein purevien pohjoisviimojen vuoksi. Täkäläinen mänty on nuorena verraten pystyoksainen ja lyhyt neulasinen, vanhemmiten taas kilpikaarnainen, kelovikainen, tervaksinen ja kierosyinen. Porojen ja hirvien aiheuttamat tuhot vaikeuttavat monin paikoin männyn uudistumista.

Kevojoen luonnonpuiston vehreyden pääasiallinen antaja on tunturikoivikko. Vuosina 1965-66 sattui Utsjoen ja Inarin alueella laajamittainen ekokatastrofi, kun tunturimittarin (Oprinia autumnata) toukat söivät koivikot paljaaksi tuhansien neliökilometrien suuruisilta alueilta. Tämä tuho ulottui myös luonnonpuiston puolelle ja sen jäljet ovat edelleen nähtävissä. Monin paikoin skaidin koivikot ovat tuhoutuneet lähes täydellisesti. Hitaasti lahoavat rungot alkavat hiljalleen sortua maahan. Tuhoutuneen koivikon alla on vapautuneiden ravinteiden ansiosta kehittyny tilapäisesti rehevää heinikköä. Siellä metsätähti ja vanamo voivat olla tavallista runsaampia. Tunturimittarin aiheuttama tuhoalue ei ole ulottunut Kevojoen laakson pohjalle asti.